 |
| Ajankohtaista | Seuraesittely | Lajiesittely | Liittymisohjeet | Hallitus | Matkakertomukset | Linkit | Yhteystiedot |
| Lajiesittely |
Olympialuokkien soutuOlympialuokkien soutuveneet eroavat huomattavasti ns. normaaleista soutuveneistä. Ne ovat rakenteeltaan pitkiä, kapeita ja matalia. Soutaja istuu olympialuokan veneessä käytännössä veden tasolla. Perinteinen rakennusmateriaali puu sai 1980-luvun mittaan antaa lopullisesti tilaa lasikuidulle ja erilaisille muovi- ja kuituseoksille. Veneiden leveydet liikkuvat haarukassa 59-63 senttiä, pituudet taas vaihtelevat veneluokan mukaan yksikköveneen kahdeksasta metristä kahdeksikon kahteenkymmeneen. Suuntavakauden parantamiseksi veneiden pohjaan kiinnitetään pieni evä. Yksikköä lukuunottamatta veneistä löytyy myös peräsin, jota käyttää joko perämies tai perämiehettömissä veneluokissa yksi soutajista ohjauskengän ja siihen kiinnitettyjen vaijerien avulla. Jalkatuet ovat kiinteät ja kengät on yleensä kiinnitetty niihin pysyvästi. Soutajat istuvat pyörillä varustetuilla pienillä penkeillä, jotka liikkuvat kiskoja pitkin mahdollistaen näin jalkalihasten tuottaman työn täysimääräisen hyödyntämisen. Veneiden keulaan on kiinnitetty valkoinen kumista tehty pallo eli keulapallo, jonka tarkoituksena on vähentää rakenteiden läpäisyvoimaa mahdollisten törmäysten varalta sekä helpottaa lähtölinjausta ja maalikameratyöskentelyä kilpailuissa. Ulospäin kallistuvien laitarakenteiden ja keulasoutajan selän takaa löytyvän ns. keulakolmion avulla pyritään estämään aaltojen ja vesiroiskeiden kulkeutuminen sisälle veneeseen. Myös airot valmistetaan pääosin komposiittimateriaaleista kuten lasi- ja hiilikuiduista. Painon pitämiseksi mahdollisimman vähäisenä ne ovat onttorakenteisia, ja myös niiden pituutta voi säätää. Veneeseen airot kiinnittyvät säädettävien komposiitti- tai alumiinivarrellisten ulkolaitahankainten kautta. Vuoden 1992 aikana airon lavan perinteinen lusikkamalli korvautui ns. kirvesairoilla, joiden epäsymmetrinen lapamuotoilu mahdollistaa pitävämmän kontaktin veteen. Olympialuokan venettä voi soutaa veneluokasta riippuen yksi, kaksi, neljä tai kahdeksan soutajaa. Airovaihtoehtoja on kaksi. Pariairosoudussa (englanniksi sculling) kullakin soutajalla on kaksi n. 2.9 metrin mittaista airoa, yhden airon soudussa (englanniksi sweep rowing tai rowing) taas yksi n. 3.75 metrin pituinen airo joko veneen oikealla tai vasemmalla laidalla. Olympialuokkien soutu jakautuu kaluston mukaan erilaisiin veneluokkiin. Näitä ovat yksikkö (1x), perämiehetön kaksikko (2-), perämiehellinen kaksikko (2+), pariairokaksikko (2x), perämiehetön nelonen (4-), perämiehellinen nelonen (4+), pariaironelonen (4x) ja kahdeksikko (8+) (ks. kuva 1.). Virallinen kilpailumatka on vakio 2000 metriä, joka soudetaan kuudella rinnakkaisella ja toisistaan poijutuksilla erotetulla radalla. Kilpailuissa soudetaan neljä eri vaihetta eli alkuerät, keräilyerät, välierät ja finaalit. Koska suuresta koosta on niin kiistatonta ja selvää etua soudussa, ryhdyttiin vuodesta 1974 alkaen kilpailemaan MM-tasolla myös kevyissä luokissa. Tällä haluttiin taata mahdollisuudet kansainväliseen soutumenestykseen myös sellaisille urheilijoille, joilla ei tätä kokoetua ollut. Kevyissä luokissa painoraja ilmoitetaan yhden soutajan maksimipainona sekä suurimpana sallittuna joukkueen kaikkien soutajien painokeskiarvona. Naisilla nämä lukemat ovat yksittäiset soutajan osalta 59 kg ja joukkueen keskipainona 57 kg, miehillä vastaavasti 72.5 kg ja 70 kg. Olympialuokkien soutua harrastetaan maailmassa yli sadassa maassa kaikissa maanosissa. Lajin MM-kisat järjestetään joka vuosi, paitsi olympiavuonna, jolloin maailmanmestaruuksista kilpaillaan vain niissä lähdöissä, jotka eivät ole olympialaisten ohjelmassa. Olympialuokat: Ei-olympialuokat: Kuva 1. Veneluokat
SisäsoutuOlympialuokkien lajianalyysissa on paikallaan käsitellä myös soutumuodoista nuorinta eli sisäsoutua, jota varsinkin kilpasoutajat kutsuvat myös ergometrisouduksi, koska se on saavuttanut niin keskeisen aseman lajin harjoittelussa ja testauksessa. Sisäsoudun syntyhistoria liittyy kilpasoutajien tarpeeseen löytää sopivia korvaavia harjoittelumuotoja vesillä tapahtuvalle soutamiselle ennen kaikkea talvikaudella, jolloin jäät estävät vesille menemisen. Eri puolilla maailmaa kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen sekalainen kirjo erilaisia soutulaitteita, mutta vakavasti otettavan tuotekehittelyn voi katsoa saaneen alkunsa 1970-luvulla USA:ssa. Ensimmäiset soututuntumaltaan lähellä avovesisoutua olevien laitteiden prototyypit ilmaantuivat käyttöön 1970-luvun lopulla, ja 1980-luvun mittaan yhdysvaltalainen Concept II –ergometri löi itsensä läpi niin soutuvajoilla kuin kuntosaleillakin. Erinomaisen soututuntuman ohella laitteen suosio perustui siihen liitettyyn mittariin, jonka avulla oli mahdollista seurata niin soudettua matkaa, aikaa, tehoa kuin energiankulutustakin. Ei kestänyt kauaakaan, kun ergometrisoudussa ryhdyttiin USA:ssa järjestämään kaupunkien, osavaltioiden ja koko maan mestaruuskilpailuja ja sitten myös maailmanmestaruuskilpailuja. Suomeen laite rantautui 1980-luvun loppupuolella, ja ensimmäiset sisäsoudun SM-kisat järjestettiin vuonna 1988. Concept II:n soutamisesta tuli erittäin nopeassa tahdissa olympialuokkien soudussa kaikkein käytetyin korvaavan harjoittelun muoto, koska sen liikerata, vastus ja fyysiset vaatimukset ovat pitkälti yhteneväiset avovesisoudun kanssa. Ergometritestaus onkin kilpasoutajille kaikkein keskeisin veneen ulkopuolinen fyysisen suorituskyvyn mittari. 2000 metrin ergometrisoudun tuloksen ja avovesisoudussa saavutetun menestyksen välillä vallitsee erittäin suuri korrelaatio, koska ergotulokset ovat suorassa suhteessa soutajan aerobiseen suorituskykyyn. On olemassa tietty minitulostaso, johon soutajan on ergometrillä yllettävä pystyäkseen menestymään kansainvälisen tason soudussa. Koska ergometrisoutu heijastaa suoraan soutajan aerobista suorituskykyä, on helppo määrittää se minimitulostaso ergometrille, johon soutajan on yllettävä saavuttaakseen menestystä kansainvälisellä tasolla avovesisoudussa. Vaikka sisäsoutu meillä Suomessa yhä tunnetaan parhaiten nimenomaan kilpasoutajien talvi- ja off water –harjoittelun muotona, on se maailmalla jo pitkälti aivan oma lajinsa, jonka harrastajista suurin osa on muita kuin aktiivisia kilpasoutajia. Suomeen on tullut sisäsoudussa myös kansainvälistä menestystä ennen kaikkea useita MM-mitaleja voittaneen Klaus Geigerin ansiosta.
Soutuliikkeen biomekaaninen analyysiSoutukilpailussa tarkoituksena on edetä 2000 metrin matka mahdollisimman nopeasti. Veneen vauhti riippuu vetotahdista ja veneen yhden vetosyklin aikana kulkemasta matkasta, joka puolestaan riippuu yksittäisten vetojen voimasta ja teknisestä puhtaudesta. Koska suoritukseen kulunut aika on suorassa matemaattisessa suhteessa veneen keskivauhtiin, tulee soutajien ja heidän valmentajiensa tunnistaa ja ymmärtää ne eri tekijät, jotka vaikuttavat tämän keskivauhdin muodostumiseen. Liikuntatieteellisessä tutkimuksessa tehdyt biomekaaniset analyysit soutuliikkeestä ovat paljastaneet ne muuttujat, jotka ovat kausaalisessa suhteessa veneen vauhtiin. Veneen nettovauhti muodostuu hankaintappiin ja jalkatukiin kohdistuvien työntövoimien summasta vähennettynä ilman ja veden vastuksella. Käytännössä yhtälö ei tietenkään ole näin yksinkertainen, sillä veden vastukseen vaikuttavat epäsuorasti myös erilaiset haitalliset voimaimpulssit, eli sellainen voima, joka suuntautuu muuhun kuin veneen eteenpäin kuljettamiseen. Näitä voimia ovat hankaintappiin, jalkatukiin ja penkkiin sivusta, poikittain tai pystysuoraan kohdistuvat voimat, jotka vaikuttavat veneen käyttäytymiseen lisäten sen poikkileikkauspinta-alaa vedessä ja/tai uppoumaa. Näitä haitallisia voimia voidaan vedon lisäksi tuottaa myös palautuksen aikana esimerkiksi ryntäävällä täi nykivällä penkin liikkeellä. Negatiivisia voimia on siten sitä enemmän, mitä puutteellisempi suoritustekniikka soutajalla on. Veneen runsas aallonmuodostus on yksi tyypillisimpiä oireita siitä, että soutajan tuottamat voimat kohdistuvat väärin. Soutaja itse pystyy vaikuttamaan airon kädensijoihin, jalkatukiin ja penkkiin kohdistuvien voimien suuruuteen ja ajoitukseen sekä voimantuoton eri vaiheiden keskinäiseen koordinaatioon. Airon kädensijaan kohdistuva voima vaikuttaa hankaintappiin vipuvoiman ja airon muodostaman hydrodynaamisen järjestelmän kautta. Soutaja pystyy vaikuttamaan airon vedon aikana kulkemaan matkaan eli vetopituuteen sekä vetovaiheen kestoon. Lisäksi soutaja pystyy vaikuttamaan siihen, että hänen massansa ja painopisteensä liikkuvat palautuksen aikana kontrolloidusti ja veneen liukua häiritsemättä. Palautuksen aikana tehdyt tekniset virheet saattavat lyhentää veneen yksittäisen vetosyklin aikana liikkumaa matkaa eli vetoliukumaa hyvinkin runsaasti. Soutusuoritus on siten riippuvainen soutajan fyysisestä suorituskyvystä eli hänen tuottamansa voiman suuruudesta, hänen kyvystään käyttää tuota voimaa lajisuorituksen kannalta mahdollisimman optimaalisella tavalla sekä hänen taidostaan saavuttaa ja ylläpitää paras mahdollinen veneen liuku palautuksen aikana. Soutajasta riippumattomia veneen vauhtiin vaikuttavat tekijät liittyvät kalustoon eli veneen ja airojen ilmanvastukseen sekä veneen pinnan alla olevan osan vedenvastukseen. Soutaja käyttää airoa vipuna liikuttaakseen venettä vedessä eteenpäin. Tämän vivun tehokkuuteen vaikuttavat voimansiirron välitykset eli airon ja sen sisävivun pituudet, hankainetäisyys sekä airon lavan pinta-ala ja muoto. Palautuksen aikana airon vipuvoiman napana toimii hankaintappi, jonka ympäri airo matkustaa kaarimaisella liikeradalla. Vedon aikana vipuvoiman napa sijaitsee airon lavan ulkoreunassa, mutta koska lapa väistämättä vedessä ollessaan liikkuu jonkin verran veden läpi eli ”lipeää”, tämä napa ei ole samalla tavalla kiinteä kuin hankaintappi palautuksen aikana. Yksi keskeisimpiä hyvän soututekniikan tunnusmerkkejä on tämän lipeämisen minimointi, ts. sen varmistaminen, että mahdollisimman suuri osa tuotetusta voimasta kohdistuu hankaintappiin eikä airon lavan liikuttamiseen veden läpi. Periaatteessa airo on oikein käytettynä kuin suksisauvan sompa; työvaiheen aikana se kiinnittyy paikoilleen veteen ja muodostaa tukipisteen, jonka ohi soutaja lihasvoiman avulla kampeaa itsensä ja veneensä.
SoututekniikkaSoutu on suoritusteknisesti hyvin vaativa laji, jossa on käytännössä mahdotonta saavuttaa täydellisyyttä. Automaatiotason hankkimiseen kuluu helposti useita vuosia ja tuhansia kilometrejä, koska toisin kuin esimerkiksi juoksu tai uinti, soutu ei ole ns. luonnollinen liike, jonka suoritustekniikka olisi aivoissamme ikään kuin valmiiksi kirjattuna. Soutu edellyttää jalkojen, selän ja käsien yhtäaikaista, koordinoitua ja oikearytmistä työskentelyä alustalla, joka on tasapainoltaan varsin hutera ja äärimmäisen altis kaikille negatiivisille voimaimpulsseille. Soutu on opeteltava alusta saakka, ja sitä on senkin jälkeen harjoiteltava jatkuvasti, koska hyvän soututekniikan saavuttaminen ja sen ylläpitäminen ei ole mitenkään automaattista. Päinvastoin kansainvälisten huippusoutajienkin joukosta löytyy esimerkkejä, jotka arvokisamitalin voitettuaan kadottavat tekniikkansa eivätkä pysty seuraavan vuoden arvokisoissa. selviämään veneluokassaan edes kymmenen parhaan joukkoon. Samoin on hyvin tyypillistä, ettei soutaja tekniikkansa puutteiden vuoksi pääse lähellekään sitä suoritustasoa, johon hänen fyysinen kapasiteettinsa riittäisi. Useamman soutajan veneluokissa on valmennuksessa yksittäisten soutajien tekniikan kehittämisen ohella uhrattava valtavasti aikaa myös venekunnan yksilöllisten soututyylien harmonisointiin, ts. sen aikaansaamiseen, että kaikki soutavat samalla tavalla. Soudussa venettä liikutetaan käyttämällä airoa vipuna niin, että liikkuvan penkin avulla saadaan käsien ja hankainten kautta siirretyksi airon lapaan jalkojen, selän, hartioiden ja käsivarsien lihastyö saumattomana ja osin päällekkäisenä sarjana. Suurimman osan työstä, noin 60-70 prosenttia, tekevät jalat, mutta myös ylävartalon lihasten tuottama voima on elintärkeää kokonaisvauhdin kannalta. Soutajan on kaiken lisäksi tuotettava voima niin, että veneen vauhti kiihtyy jatkuvasti vedon loppua kohden, minkä vuoksi soudussa on tärkeää löytää juuri oikea tasapaino vetojen voimakkuuden ja vetopituuden välillä. Vene on suljettu kineettinen systeemi, jossa kaikilla voimaimpulsseilla on päinvastaiseen suuntaan vaikuttava vastaimpulssinsa. Siksi on erittäin tärkeää sekä vetovaiheen aikaisessa voimantuotossa että palautusvaiheen aikaisessa liu’ussa toimia jatkuvasti niin, että hukkaan, ts. johonkin muualle kuin veneen eteenpäin liikuttamiseen, menevä voima ja veneen liukua häiritsevät negatiiviset voimaimpulssit minimoidaan. Soutu on syklinen ja vaiheittainen liike, joka alkaa kiinniotosta ja jatkuu työvaiheella, loppuvedolla sekä palautuksella kunnes palaa takaisin uuteen kiinniottoon. Kiinniotolla tarkoitetaan airon lapojen laittamista veteen siihen kohtaan, jossa ne ovat valmiina työvaiheen voimantuottoa varten. Välittömästi kiinnioton jälkeen alkaa työvaihe, jossa lihastyötä tekemällä ojennetaan nilkka-, polvi-, lonkka- ja lantionivelet sekä koukistetaan olka-, kyynär- ja rannenivelet. Loppuvedolla tarkoitetaan vedon aivan viimeistä vaihetta, joka päättyy airon lapojen nostamiseen ylös vedestä. Palautusvaiheessa soutajan vartalo palautuu loppuvedon ojennetusta asennosta uuteen kiinniottoasentoon, jossa nilkka-, polvi- ja lantionivelet ovat koukistuneina ja olka-, kyynär- ja rannenivelet ojentuneina uutta kiinniottoa ja työvaihetta varten. 2000 metrin kilpailusuorituksen aikana tämä liikesarja pyritään tekemään yli 200 kertaa peräkkäin niin tarkasti, puhtaasti ja samanlaisena kuin mahdollista. Yksi keskeisimmistä huipputason soudun tuntomerkeistä onkin vedosta toiseen mahdollisimman yhdenmukaisena ja korkeatasoisena säilyvä suoritustekniikka. Soutuvedon lihastyö on kumuloituva prosessi, jossa eri lihasryhmät aktivoituvat dynaamiseen työhön kumuloituvana sarjana alkaen vahvimmasta ja päätyen heikoimpaan: ensin reisi-, pakara- ja pohjelihakset, sitten alaselän lihakset, seuraavaksi yläselän ja hartioiden lihakset ja viimeisenä käsivarsilihakset. Jotta veto kiihtyisi jatkuvasti loppua kohden, on kaikkien lihasryhmien työn päätyttävä samanaikaisesti, ts. kun jalkatyö päättyy myös selkä ja kädet ovat loppuvetoasennossa ja airon lapa nostetaan ylös vedestä. Vaikka yksittäisissä soututyyleissä näkee huomattavia eroja kansainväliselläkin tasolla, koostuu menestyvien venekuntien soututekniikka aina tietyistä yhteisistä peruselementeistä: nopea kiinniotto vedestä, hyvä jalkojen ja ylävartalon koordinaatio, kiihtyvä veto, puhdas loppuveto, rento ja kontrolloitu palautus sekä yleinen koko suoritukseen leimansa antava rentouden vaikutelma.
Soudun psykologiset vaatimuksetFyysisen suorituskyvyn ja teknisen taitotason ohella lopullisen soutuvauhdin muodostumiseen vaikuttaa runsas joukko erilaisia tekijöitä kuten esimerkiksi käytettävissä olevan kaluston taso, tuuliolosuhteet ja sää yleensä sekä veneen säätöjen onnistuminen. Kaikkein tärkeimmät fysiologian ja tekniikan ulkopuoliset tekijät löytyvät kuitenkin henkiseltä tai mentaaliselta puolelta. Urheilijan mentaalinen suorituskyky ja henkinen kypsyys ovat suoraan verrannollisia siihen, kuinka lähelle hän kilpailusuorituksessa pääsee fyysisen suorituskykynsä ja teknisen taitotasonsa sanelemaa potentiaalista maksimivauhtia. Psykologinen elementti on soudussa jatkuvasti läsnä niin kilpailuissa, harjoittelussa kuin valmentautumisen kokonaisuudessa yleisemmälläkin tasolla. Onnistunut soutusuoritus asettaa kovia henkisiä vaatimuksia niin urheilijalle, valmentajalle kuin heidän keskinäiselle suhteelleenkin. Vaikka soutajan henkisiin valmiuksiin kiinnitetään vain harvoin samanlaista huomiota kuin hänen fysiikkaansa tai tekniikkaansa, voi hän kuitenkin kehittää myös tätä suorituskykynsä psykologista osa-aluetta systemaattisella harjoittelulla. Psyykkisessä valmennuksessa huomioidaan urheilijan elämän kokonaistilanne ja tuetaan hänen henkistä hyvinvointiaan. Jokaisen harjoituksen tulisi palvella myös urheilijan psykologisten ominaisuuksien kehittymistä. Kilpailutilanteen henkiset vaatimuksetSelviytyäkseen soutukilpailun kovista psykologisista vaatimuksista menestyksellisesti soutajan on käännettävä huomiokykynsä koko kilpailusuorituksen ajaksi ikään kuin sisäänpäin. Hänen on keskityttävä pelkästään omaan suoritukseensa, uppouduttava soudun rytmiin ja pidettävä ajatuksensa hyvin yksinkertaisina ja mekanistisina, kapeasti vain soutuliikkeen mahdollisimman tehokkaaseen suorittamiseen liittyvinä. Tärkein kysymys on se, kuinka saada käyttöön urheilijan koko fyysinen ja tekninen potentiaali sekä ylläpitää tämä optimaalinen suoritustaso koko kilpailun ajan. Kilpailutilanteessa soutaja joutuu ajamaan itsensä fyysisesti äärirajoille ja tietoisuus tästä tosiasiasta aiheuttaa stressiä ja pelkoakin. Itse kilpailussa stressin-, paineen- ja kivunsietoon liittyvät vaatimukset kasvavat sitä kovemmiksi, mitä pidemmälle kilpailu etenee ja mitä suuremmaksi happivelka kasvaa. Henkisesti äärimmäisen kuluttava akuutti kilpailutilanne jatkuu usein koko matkan ajan, jolloin jokainen veto on vedettävä niin kovaa kuin mahdollista. Soutajan on siten tahdottava voittaa jokaisella vedolla ja koko kilpailun ajan. Kovinta voitontahtoa vaaditaan juuri silloin, kun fyysiset edellytykset sille ovat heikoimmillaan, eli kilpailun tuskallisimman viimeisen neljänneksen aikana. Hyvä soututekniikka vaatii kovaa keskittymistä, ja uupumuksen kasvaessa keskittyminen tietysti yhä vaikeammaksi. Periaatteessa jokainen venekunta tekee omalla radallaan muista eristyksissä täysin oman suorituksensa, johon muilla ei ole keinoja vaikuttaa. Juuri tässä kuitenkin astuvat peliin psykologiset tekijät, ja siksi näemme arvokisoissakin epätaloudellisia vauhdinjakoja, hurmoksellisia loppukirejä ja täydellisiä simahtamisia. Tietyssä mielessä on psykologisesti helpompaa soutaa johtoasemassa, jolloin pystyy tarkkailemaan vastustajia ja tietää kilpailun kokonaistilanteen jatkuvasti. Tämä kuitenkin edellyttää kovaa starttia, joka saattaa matkan jälkimmäisellä puoliskolla kostautua. Fyysisen kuormituksen kannalta järkevintä ja taloudellisinta olisi soutaa täysin oma soutu, jossa vauhdinjaon voi mitoittaa täsmälleen oman suorituskyvyn kannalta parhaaksi mahdolliseksi, mutta tämä on psykologisesti vaikeata ja vaatii huomattavaa henkistä kypsyyttä. Huipputason menestyminen on mahdollista täysin erilaisillakin kilpailutaktisilla lähestymistavoilla. Tärkeintä on tuntea itsensä ja rakentaa kilpailutaktiikka sellaiseksi, että se pohjautuu realistisille arvioille omasta suorituskyvystä, niin fyysisestä kuin henkisestäkin. Ainakin seuraavien henkisten ominaisuuksien voi katsoa olevan yhteisiä kaikille menestyville soutajille: Älykkyys Itsevarmuus Rehellisyys Lujatahtoisuus, halu kilpailla ja voittaa Stressinsietokyky Keskittymiskyky
Markku Jokisipilä |
 |
|---|